2010, Maerne di Martellago (7)

kohti syksyä
kesän vehreys hiipuu
viimeiset värit
auringon hehkuttamat
ilon tuojat

2010, Maerne di Martellago (6)

 

ikävä lupaa:

kuljen syksyä

kaipaus oppaanani 

2010, Maerne di Martellago (5)

Lämpötila täälläkin alkaa hiljalleen laskea, öisin jo 10-15 asteen lukemia.  Päivät ovat olleet viimeisen viikon vielä aurinkoisia, mutta syksyn tuntu.  Pitkähihainenkin on ollut jo käytössä.  Taaperon kanssa ollaan ulkoiltu sään salliessa, tutustuttu keskiviikkotorienkin maernelaiseen hulinaan. Vesseli on mielihyvin tarkastellut vilkasta torialämää, ja minä olen saanut muutamalla eurolla kelvollisia joonasteluvaatteita.  Essukaan ei aina auta, kun menossa on vimmainen oman itseaterioinnin vaihe menossa.  Oma lusikka pitää olla jo joka kerta.  Hyvin alkaa ruoka suuhun jo osuakin kun toisella kädellään vähän auttelee. Joskus lusikka osuu jopa kupu oikein päinkin suuhun.  Sormiruoat ovat yksinkertaisimpia syötäviä; pastat ja pizzat herkkuruokia naperon mielestä.

Mieltä lämmittävää oli seurata italialaisen ystävävierailun sujumista.  Tyttäreni entinen työtoveri oli Napolista käymässä ja piipahti pikkutyttönsä (11 kk) ja toisen työtoverin kanssa iltaa istumassa.  Joonas sai lahjankin, jonkin sortin älyrobotin, jonka avulla helpottuu aakkosten ja numeroiden oppiminen, ainakin valmistajan mielestä.  Taitaa siinä olla jotain muutakin opettavaista, vaan kun Joonas pelkää sitä mekaanista ääntä.  Tuossa värikäs robotti hyllyssä seistä jököttää, ja kun pojalle ehdottaa, että otetaankos se leikkiin mukaan, niin varma päänpudistus ja eieit ovat reaktiona. Itku ihan pääsi pojalta siinä avaustilanteessa, toivottavasti tuoja ymmärsi yskän.

Alkuvierailun Joonas puolusti ponnekkaasti reviiriään; vanhempiaan ja lelujaan. Pallot olivat pahin kompastuskivi, ja vanhempia tarvittiin puolin ja toisin. Kun toinen herkesi kitisemään, toinen myötätunnosta heti säesti. Metkaa oli pienten ponnisteluja seurata.  No, pizzan ja jäätelökakun jälkeen oli jo vähän helpompaa. Joonakselta jopa veden tarjoaminen pikkutytölle onnistui. Väistämättä oli vilkas, eloisa ja äänekäs ilta, jota mummun roolissa melkoisen sivusta seurailin.  Ei siinä juuri väliin ehtinyt mitään sanomaankaan, vaikka olisi jonkun sanasen taitanutkin.  Vaan myöhään jaksoivat lapsosetkin, kellään ei ollut mihinkään kiirettä ja juttu luisti... Olihan viikonloppu edessä. Pikkutyön ihana punainen rusetti keikkui koko illan tukevasti päälaella ja korvakorut heilahtelivat pään kääntyillessä; soma oli, ja niin naisellinen, mutta niin oli äitinsäkin. (Marenkinen jäätelökakku oli herkullisinta, mitä koskaan olen jäätelökakkumarkkinoilta syönyt...)

Taaperon nukkuessa tämä kirjoittaminen onnistuu. Kasvuvauhdissa saan olla mukana, siitä tosi kiitollisena, vaikkakin kaukana kotoa. Pullobottigliat, leipääpaneat ja gattokissat opettavat minullekin italialaista sanastoa siinä sivussa. Vesselissä (tasan 1v 4kk tänään) on charmia, aupair-mummu on aivan rakastunut tähän hurjaa vauhtia kehittyvään miehen alkuun...

(Kirjoitettu 14.10.2010)

2010, Maerne di Martellago (4)

Vaihtelu virkistää.  Tuli eilen todistettuakin.  Tyttäreni tarjosi lounaan Mestressä.  Mukana oli myös hänen yksi työtoverinsa.  Jo matka Mestreen oli mieleenpainuva.  Italialaisittain pienen paikkakunnan keskipäivän autojonossa odottaminen – junassa muutama vaunu.  No, jonohan purkautui junan mentyä, mutta Joonaksen kanssa oli hauskaa tervehtiä viereistä kaistaa ajavia ajoneuvoja.  Rekka, bussi ja juna tulevat jo iloisesti molemmilla kielillä ja käsimerkit päälle.

Mestressä auto parkattiin tyttären työpaikan parkkiin, lukitun portin taakse.  Joonas kävi tervehtimässä äidin kollegoita – ja nälkä kyllä ehti tulla meille odottajille.  Onneksi keskuksen iloinen hoitaja kävi vävyni ja minun kanssa poreilevaa keskustelua sekä italiaksi että englanniksi.  Tosi viehättävä signora. 

Tuulen tuivertaessa rattailimme sitten läheiseen lounaspaikkaan. Joonas tietty varasti shown.  Naapuripöydässä lounasti nuoria miehiä, jotka Joonas sai konsteillaan ilveilemään kanssaan, meistä puhumattakaan.  Joonas söi kuitenkin siinä sivussa oikein kunnon annoksen, omansa sekä ’papin’ perhospastaakin siinä sivussa.  Huolella kokatut pastat maistuivat meille kaikille. 

Lounaspaikan TV oli nurkassa katon rajassa, auki ja ääni tosi hiljaisella.  Siellä meni joku sairaalasarja, jota vesseli välillä pää kenossa vilkuili.  Syötyään napero nojaili pöytään maailmanomistajan elkein kyynärpäillään ja lipitti tutillisesta vesipullostaan esitystä katsellessa.  Kameran kaivaminen laukusta kesti sen verran, että tilanne oli tietysti jo ohi, kun sain sen esiin.  Ja taas naapuripöydän poikien hurmaaminen jatkui...

Erään työpaikan nuoret miehet pelasivat jalkapalloa lounastauollaan työpaikkansa pihalla, kun kävelimme takaisin.  'Pallo pallo', kiljui poika ja halusi oitis rynnätä miesten peliin mukaan.  Ja heilläkin oli hymyt herkässä sekä ciao ciaot huulillaan...

Jälkiruokakahvit joimme sitten tyttären työpaikan automaatista, ihan hyvää kahvia.  Joonaskin sai oman pienen tyhjän mukin ja lusikan.  Poika taapersi tyytyväisenä ’kahveineen’ ulos tupakkataukoa pitävien tyttären kollegoiden luo.  Hurmasi tietysti heidätkin.  Oli mukava nähdä isojen miesten ihastuneet ilmeet ja osanotto taaperon elkeisiin.

Kotimatkalla poika sitten nukahtikin parin korttelin päästä jo.  Ja jatkoi omassa sängyssään parituntiset päiväunensa, farkuissaan ja hupparissaan. (9.10.2010)

2010, Maerne di Martellago (3)

Lämmintä on edelleen ja aurinkoista, suomalainen kesähellettä lähentelevä syyspäivä.  Aamulenkillä t-paidassa tuli ihan hiki rattaita työnnellessä.  Puolitoistatuntinen vierähti rattoisasti Maernen katuverkostossa. Rauhallista, kaunista ja leppoisaa.  Joonas viihtyy vielä rattaissa, tosin kengistä ja sukista pitää pitää enemmän huolta kuin pojasta, ainakin ajoittain.  Molemmat kuitenkin vielä tallella, vaikka toista kenkää sainkin haeskella yhtenä päivänä.  Ystävällinen autoileva signora pysähtyi keskelle liikenneympyrää ja yritti viestittää jotain.  Kun pääsimme rattainemme suojatieltä jalkakäytävälle, rupesin tarkistamaan, mikä meissä vialla.  Huomasin oitis toisen kengän puuttuvan.  Ei kun takaisin samaa tietä, jota juuri olimme tulleet – kenkä löytyi kuin löytyikin, keskeltä marketin parkkialuetta.  Rouva oli tavaroita pakatessaan huomannut pojan touhut.  Hänelle ystävällinen kiitos; viestintä toimii, vaikka liikenteen melussa en sanoista saanutkaan selvää.

         Mieheni on jo kohta viikon ollut kotosalla Suomessa.  Pihakoivujen lehtimeren haravointia riittää. Kalastuskin vielä onnistuu, siikojakin oli saanut ihan monipuoliseen ateriointiin. Veneitten talvehtimisestakin pitää huolehtia, joten puuhaa hänellä kyllä riittää.  Orkideoittenkin viikottainen ’liottelu’ häneltä onnistuu. Juuri nyt ei yksikään ole edes kukassa. Pari kaktusta ovat vähän yksinkertaisempia miehen hoidella.  Jääkaappi sanoi päivää ennen lähtöämme työsuhteen irti.  Taidokas naapuri on tarkistanut tilanteen ja koettaa korjata vaurion – ehkä uuteen ei vielä tarvitsekaan turvautua.

          Täällä Maernessa luonto kukoistaa vielä.  Monet ruusutkin kukkivat edelleen – ja lukemattomat muut kukat.  Viehättävää on se, että kesällä lenkkireittien varsilla olevien  pihojen puut, pensaat ja kukat ilahduttivat kukinnoillaan.  Nyt ne samat kasvit tekevät mielen iloiseksi värikkäillä marjoillaan.  Joku puu on vielä nuppuja täynnä, muutama valkoinen kukka oli tänään jo auennut.  Tyttären ’puutarhan’ granaattiomenapuu kukki koko kesän, nyt omenat ovat jo osin poimittu; siemenet maistuvat makeilta, mutta taidan olla niille allerginen.  Harmi.  Siemenet kun kuulema tekisivät hyvää nivelille! Ja pihan lukemattomat bonsait kukoistavat.  Sienetkin ovat löytäneet tien bonsaiviidakkoon. Vävyn rakas harrastus antaa iloa meille muillekin.

         Lokakuu on alkanut aurinkoisissa merkeissä.  Pikkukaupungin lokakuinen vehreys viehättää. Ja taapero antaa oman hohtonsa tähän kaikkeen.  Toistaiseksi ei koti-ikävää.  Ystävätkin kun muistavat.  Sähköposti, Skype ja Facebook auttavat yhteydenpidossa puolin ja toisin.

 (Kirjoitettu 7.10.2010)

Granaattiomenasatoa tyttären puutarhasta... yllä ruusu samoi; ruusunmarjat reitiltä...

2010, Maerne di Martellago (2)

Toinen viikko kuluu vauhdilla.  Lauantaina shoppailimme Carrefourissa, Marconissa. Tuhannet muut olivat ajatelleet tehdä samoin.  Tungosta oli joka puolella. Joonaksellakin oli mitä ihmetellä.  Vesseli on ihmeen sopeutuvainen ja äärimmäisen utelias.  Jaksoi myöhään iltaan lähes kitisemättä, kun ruoka-, vesi- ja vaipanvaihtopalvelut toimivat.  Välillä sylihoitoakin kyllä tarvittiin. Tulomatkalla pizzeriassakin väkeä tuvan täydeltä. Sienipizza maistui, vaikka olikin vähän liian öljyinen makuuni.

         Sunnuntain vapaapäivän vietimme Muranossa ja Venetsiassa. Sää suosi, aurinkoa riitti, mutta ei ihan huikea helle enää. Merimatka vaporetolla Venetsiasta Muranoon oli mieliinpainuva. Joonas nautti, ja autereen harsottamat Dolomiitit lumihuippuineen sykähdyttivät. Ohitimme matkalla ison hautausmaasaaren.  Sinne emme nyt ennättäneet.  Mieli tekee tutustua siihenkin joskus aurinkoisena viikonloppuna.

Lounas Muranossa maistui: vihanneskeitto, maksaa venetsialaiseen tapaan lisukkeena vihersalaatti, pieni olut ja lopuksi un caffè.  Joonaksellekin maistui pasta.

         Sitten Muranon ihmeisiin. Ja lasia löytyi mielettömästi, upeita värejä ja muotoja; hinnat halvoista huikeisiin. Lopulta alkoi jo turtua tarjontaan.  Kanavissa vesi tulvi paikoin kadulle. Ihmisiä riitti. Lasinpuhallustakin käytiin seuraamassa; taitavaa oli ammattilaisen työskentely.  Joonas katseli hiljaa silmät pyöreinä esitystä. 

Palailimme Venetsian kautta. San Marcon aukio pullisteli väkeä, vaikka varsinainen loma-aika onkin jo ohi.  Sieltä kanavaveneellä rautatieasemalle ja junalla takaisen Maerneen. Tulihan ulkoiltua upeissa maisemissa. Burano on sitten seuraava alueen saari, johon perehdytään tarkemmin.

         Joonas on tutustunut Suomen ukkiin, hyväksyy jo lukemaankin.  Yllättävän pitkiä tekstejä poika jaksaa jo kuunnella.  Varsinkin, kun saa itse kääntää lehteä. Muumit ovat kova sana – ja äitinsä vanhat pikkukirjat – sekä  ”Pikku toukka paksulainen” reikineen, jonne on mukava tunkea pieniä sormia.  Äitinsä entinen kirja sekin.  Monenlaisia tunteita herää, kun nyt kymmeniä vuosia myöhemmin lukee niitä uudelleen, lapsenlapselleen. Kun yritän lukea Joonakselle  italiankielisiä kirjojaan italiaksi, hän tuijottaa ihmeissään suutani – mitä sieltä oikein tuleekaan.

         Mielenkiinnolla Joonas on seurannut ukin työskentelyä varaston oven ja räystäslautojen entisöinnissä. Valmiina, vanhan ruskean sävyisinä, ovat ihan siistit nyt.  Ukin kanssa poika on puuhannut Brion vanhan junaradan kanssa (enojensa entisiä), josta ukki on siistinyt pienen pyöreän osan jo käyttövalmiiksi. Veturi ja kaksi vaunua saavat kyllä kyytiä.  Yksin poika ei oikein vielä oivalla radan rakentamista, mutta leikkii sillä omalla tavallaan.

Kuva Muranosta 26.9.2010 
Hieno ulkoilualue aivan nurkan takana...