2011, viikko 38

Neljäs Maerne-jaksoni alkoi maanantaina sateen ropistessa Marco Polon katoksiin. Toistaiseksi olen nauttinut lomailun merkeissä tästä pohjois-italialaisesta helteestä ja totutellut taas au-pair–mummouteen. Mustikat, juolukat ja herukat löysivät ennen matkustamista pakasteeseen, sieniäkin ehdin poimia ja syödä, puolukkametsään en ennättänyt tänä syksynä.

 Mummutettava on kiivennyt jo hyvän matkaa kolmannelle ikävuodelleen. Pulputtaa sekä suomeksi että italiaksi aivan ymmärrettäviä lauseita, pitkiäkin selityksiä asioille kuin asioille. Kohteliaisuudetkin ovat jo tarttuneet, sillä ruokaillessa poika jo ilmaisee asiansa ”ei kiitos” ja ”sì grazie” –tyyliin luontevasti. Kasvua ja kehitystä tapahtuu melkoisella vauhdilla. Sitä vain hämmästelee, millainen kehitysvauhti todella tuossa iässä on, harppauksin ihan mennään kehitysasteesta toiseen.

Jopa entiset lenkkipolutkin toivottivat viikonloppuna helteisesti tervetulleeksi takaisin patikoimaan. Reilu puolitoistatuntinen vierähtää poluilla vehreyttä ja kanssalenkkeilijöiden puurtamista ihastellen vallan rattoisasti. Yllättävän helposti lenkkeily tuntuu itsellàkin sujuvan, taitaa fyysinen kunto olla ihan kohdallaan. Säät ovat hemmotelleet, ja rusketus alkaa olla jo entisellä tasolla. Hellevaatteissa on pärjäillyt vielä vallan mainiosti. Toistaiseksi ikàvà kotomaahan ei ole yllàttànyt. Skypellà pidetààn yhteyttà làheisiin ja sàhkòposti kulkee sekin.

2009. Tässä ja nyt

            Pisarat suurina ja painavina,

ropiseva musikki vetiseen kenttään.

Silmänräpäys, ja kokija aistii

menneisyyden valuvan ylleen yhtenä myrskynä.

Odotus yksin tuntemattomassa,

matkatavarat orpoina ympärillä.

Kova penkki, istumiseen tottunut.

Siitä voi vain nousta ja liittyä tuntemattomaan.

 Vihreän ja keltaisen lukemattomat vivahteet

läpi sateen luovat toivoa tulevaan.

Lämpö vastaanottajan kasvoilla lohduttaa,

tuulahdus itseensä luottavasta kansasta ja kulttuurista.

Magnoliat täydessä loistossaan.

Niiden värihehku mykistää

metristen hankien ja tykkylumisten

kuusien pysähtyneestä tunnelmasta taivaltaneen.

Luovat perustaa tuoreille kokemuksille tulla ja vallata.

 Jokainen muuri, katukivi ja kapeat kujat

tuovat ihmisten elämät kaukaa lähelle.

Mennyt loisto, taiteiden aarteet,

uljaat, rapautuvat rakennukset, muistojen puistot.

Kätköissä miljoonien kumarat, unohtuneet hartiat.

Jälleen samalla penkillä,

humun keskellä sisäinen hiljaisuus.

Tieto siitä, että on kulkenut menneisyyden sylissä.

Ymmärrys, ettei muuta ole.

On vain oma totuus. Tässä ja nyt.

(6.3.2009)