Hanna

Elettiin 1940-luvun loppuvuosien yhtä kevättä. Hannalle ajankohta oli merkittävä, muutos peruuttamaton. Kuluva talvi alkoi menettää otettaan maassa, jossa sotien jälkeinen niukkuus yhä vain jatkui. Siitä Hannalla ei ollut käsitystä. Aihepiiri ei koskettanut kohta kuusi vuotta täyttävää tyttöstä, joka tiiviisti tätiinsä nojaten odotteli tulevaa pohjoiskarjalaisen pikkukaupungin rautatieasemalla, pakkasen vielä pistellessä sormenpäissä. Villainen myssy oli sidottu tiukkaan, kiristi vähän leuan alta, karhea villa kutitti ja sitä piti lapaskädellä kihnata pois. Kokonaan kutinaa ei saanut hätistettyä. Koskaan.

Katse maahan luotuna seisoi tuo hiljainen tyttö, ujo muutenkin. Hän tuijotti huopikkaitaan, harmaita, äidiltä joululahjaksi saamiaan. Jos uskalsi vähän katsettaan kohottaa, näkyi muitakin huopatöppösiä, yhdet ihan uusiltakin näyttävät. Suurin osa käytössä kuluneita, likaisiakin, ja tuossa ihan vieressä vähän Hannaa isommalla, pojalla, oli huovassa isonvarpaan kohdalla iso reikä, josta näkyi suttuisen värisen villasukan verhoama isovarvas. Aikuinen olisi nimennyt varpaan vasempaan jalkaan kuuluvaksi, mutta sillä ei ollut Hannalle juuri nyt merkitystä, sillä huopikkaat toivat mieleen äidin, kyyneleet ja pakahduttavan surun.

Hannan oli ihan pakko nostaa katseensa pois jalkineistaan. Nieleskeltyään pahimman möykyn, ja sumennuksen hälvettyä hän uskalsi katsahtaa tätiin. Täti ei huomannut Hannan poissaolevaa ilmettä, näytti tuijottavan vain jonnekin. Hanna totesi murheissaan, ettei tädinkään silmissä ilo läikkynyt. Jotain kummallista ikävää oli tapahtunut heille molemmille. Hannalla ei ollut enää äitiä eikä tädillä sisarta. Isä oli joutunut jo eilen lähtemään kauas, kaivamaan savista maata, johon Suomea rakennettiin uudelleen. Isä tuntui ihan yhtä vieraalta kuin tätikin ja hänen ruskeankirjava lapaskätensä, jota Hanna puristi yhä lujempaa.

*kuva: www2.edu.fi

Tänään - pompöösiä pulinaa

Sinivuokkojen kukkiessa

Illan navakka sadekuuro pompotti pihaa,
nurmikko hotki vedet ahnaisiin suihinsa.
Keltainen esikkokatras ei ollut moksiskaan
mutta krookukset näyttävät kärsineiltä.
Yön valjettua aamuksi vielä muutama sinnittelee,
haroo viimeisilä voimillaan kohti nousevaa päivää.

Autopihan asvaltilla talitintin poikanen hyppyharjoittelee.
Pyöreänä ja pörheänä viipottelee ihmeissään,
tirskuttaa tarmokkaasti hätäänsä.
Sinitiainen ahertaa hiki päässä ruokaa katraalleen,
piipahtaa vain pöntössä ja taas menoksi.

Kirjosieppopariskunta vasta rakentaa,
vimmainen viserrys ja sirkutus siivittävät työn rytmiä.
Lehteväksi pukeutuva pönttökoivu vihertää tahdissa,
urvut aukeilevat, saavat silmät itkemään.

Pullea siili kipittää aidan taa, tuhisee touhuissaan.
Tutun oravan kevätasu huvittaa.
Kuin olisi T-paita ja harmaat villahousut.
Villisti kieppuen se yrittää nyppiä kesäpukua ylleen.

Tuijan suojissa sinivuokot oikovat
sateen lamaannuttamia varsiaan,
tervehtivät kainosti nousevaa päivää.

Lasken kiharaisen pääni lempeästi kiiltävälle lehdelle,
ajattelen omiani, sinivuokot omiaan.
yhdessä hyrisemme elämisen ihmettä.

Mullan tuoksussa uusi sadekuuro yllättää jälleen.
 @ailamarita

Toukokuun aamuhetki

Eletään vuodenaikaa, jolloin aurinko ehtii nousta joka päivä ennen minua. Tänä aamuna se oli ihastuttanut hereillä olijoita jo klo 3.53. Siihen aikaan keräsin kaikessa rauhassa voimia tätä päivää varten villavällyissäni. Ihan voimissani tunnuin olevankin heräämisen venyttelevillä hetkillä.

Aamukahvi. Puulautasella jälkiuuniviipale, kolesterolia alentava rasvatilkka päällä köllöttäen, proteiinipitoisella katettu. Ylimpänä kotimainen kurkku paksuina siivuina, kyynelehtien, yrttisuolaa silmissään. Vieressä häpeili pieni viipale markkinarinkeliä. Syyllinen olo, mutta onhan se nyt sentään kesä lähestymässä. Markkinatkin jo takanapäin. Päivä voi siis alkaa vallan mainioissa merkeissä. Sitä paitsi, kahvi maistui oikein hyvältä.

Ulkona siintää kirkkaus. Talven roippeet on kerätty pois, kesä voi tulla pihapiiriin. Eilinen taloyhtiön talkooporukka sai aikaan puhdasta jälkeä. Makkara ja olut maistuivat pressulla suojatun grillikatoksen uumenissa. Keskustelut kumpuilivat, aiheet vaihtuivat tiheään. Yhdessäolo näytti osalla venähtäneen pikkutunneille asti. Kaikenlaisia kuulumisia vaihdettiin. Ihasteltiin jopa Jukka-lelun tuottamaa punaista puuhevosta, jonka mieheni löysi autotallista - kolmenkymmenen vuoden takaisia muistoja. Pienellä entisöinnillä siitä saadaan viiden viikon päästä Italiassa syntyvälle ensimmäiselle lapsenlapsellemme oiva päivittelyn ja ilon kohde.

Esikot kukkivat yläpihalla, samoin tuijan suojissa hyvin levinneet sinivukot. Alapihan krookukset loistavat kirkkaina auringonpaisteessa. Tulppaanitkin kohottelevat jo vahvoja alkujaan, menee vielä aikaa, ennen kuin kukista päästään nauttimaan.

Tinttien pesintä jatkuu. Talitiaisella oli poikaset jo viikko sitten, ainakin yksi, joka sinnistteli autopihan asvaltille asti, josta mieheni sitten pelasti. Ja asetteli sopivan pajututkielman esteeksi uudelle asvalttiyritykselle. Kuvia pörröisestä tinttipienokaisesta on ihailtavaksi asti. Sinitiaisen pöntössä näytti olevan vielä kuhinaa. Arvelen, että poikasia siellä ruokittiin, kun lentoja pesään oli useita.Aamukahvin lomassa oli mukava seurata lintujen touhuilua. Yksinäinen varpunenkin ehti istahtaa piha-aidalle kiireittensä lomassa. Varpusia on näkynytkin tosi harvassa, minne lienevät hävinneet.

Kesä ei ole enää kaukana.

Tänään - pompöösiä pulinaa

Ei savua ilman tulta
 
Aurinko tähtää hätäisesti säteitään,
päivällä pituutta kuusi tuntia.
Kirpakka viima siivittelee askelia,
saa posket hehkumaan.
Sauvojen tossut töpsähtelevät routaiseen raittiin.

Tienvarren pajukko pukeutunut kuuraiseen harsohameeseen.
Koivut katselevat taivaanrantaan kauhusta jäykkinä.
Asennossa kuin sotilaat, latvat kumartavat etelään.

Naakka kaartaa välinpitämättömin siivin länteen,
kirskuu poistuessaan omilleen.
Ilma tiheänä kuminaa ja pauketta,
äänimassat vyöryvät tärykalvoille.
Ahkeruus kuuluu kauas,
kemikaalien sumeat katkut takertuvat kitalakeen.

Tulevaisuus hiljentää tienoon,
eikä savua ilman tulta.
@ailamarita