2011-10-13

2011, viikolta 40

Dolomiitteja kuvattuna auton ikkunasta
Syksy tekee tuloaan jo tänne Venetsian seudullekin.  Koivuissa, joita täälläkin siellà täällä pihoissa näkee, on kuitenkin vielä osin ihan vihreät lehdet.  Pari sadepäivääkin sopii tälle jaksolle, ukkosti ja salamoikin tovin yhtenä päivänä. Kuurot viilensivät ilmaa, koleuttivat yöt. Päivisin tosin aurinko lämmitti edelleen mukavasti, joskus jopa kotoisiin hellelukemiin asti.
Alkuviikosta päästiin Laghetti-lenkille yhdessä. Tyttäreni tapasi siellä ’uudet’ italiansuomalaiset, viulisti Pian ja Gaian. Pia on muuttanut kuusi vuotta sitten Venetsiaan; asuu nyt Mogliano Venetossa  italialaisen muusikkomiehensä ja Gaia-tyttösen kanssa. Gaia on muutamaa kuukautta vanhempi Joonasta. Yhteisleikki ei vielä näin ensimmäisellä kerralla oikein sujunut. Yritystä oli kyllä molemmilla. Minullekin oli mukavaa kuulla Italia-kokemuksia muiltakin kuin tyttäreltä. Tyttären puolesta olen iloinen, sillä kotoisen kielen käyttäminen on tärkeää aina silloin tällöin kaikille ulkomailla asuville. Nyt Italiassa asuvat suomalaiset ovat puuhaamassa yhteistapaamisia, mikä sekin kuulostaa oikein mukavalta.
Laghetti-lenkkejä olen tehnyt Joonaksenkin kanssa kahden. Mukava puuhakaveri reissuilla, eläväinen, liikkuvainen, jaksavainen. Kärsivällisesti suostuu istumaan rattaisiinkin taas, kun pienet jalat uupuvat vilkkaaseen menoon. Nyt on tullut uutena liikuntamuotona omien rattaittensa työntely. Auttaa ei saa, meni syteen tai saveen. No, joskus on pakko, salaa pitää ohjata, että päästään jatkamaan matkaa.
Tämäkin viikko päättyi jälleen monikulttuuristen perheiden yhteistapaamiseen. Nyt Bellunossa Italian lentopallon A-sarjan ottelun ViboValentan faniporukassa (Sisely Belluno vastaan Tonno Callipo Vibo Valenta). Kirjava seurue meitä oli: kaikki neljä aviomiestä olivat calabrialaisia, vaimoista kaksi heistäkin, vain tyttäreni ja sardiniasta kotoisin oleva Caterina olivat ’ulkopuolisia’ – ja minä siinä lisänä. Olipa mieleen jäävä matkakokemus.
Menomatka osui keskipäivän helteeseen, mutta ilmastoidussa autossa oli miellyttävää istua ja ihastella ohitettavia maisemia. Edellisestä perhetapaamisesta (Latisanaan) poiketen matkasimme nyt Trevison kautta suoraan kohti upeaa Dolomiittien vuorijonoa.
Matkalla lounastimme Trevison lähellä Casale sul Sile’ssä, mielenkiintoisessa pikku ravintolassa.  Pitkä pöytä, yhdeksän aikuista ja neljä lasta. Alkuruokia oli jos jonkinlaisia, kaikki suussa sulavan maukkaita, pääruoaksi otin riistapastaa, mainio maku siinäkin. Koko italialaisen ruokailun repertuaaria ei millään jaksanut ajatellakaan popsivansa. Jälkiruoaksi kahvia tai mitä nyt kukin halusi. Otin seudun perinteisen ’jälkkärin’, Sgroppinon, ruoansulatusta edistämään… näin uskotaan.
Iloinen pöytäseurue imi sisäänsä hyväksyen vaivattomasti minutkin, joka olin muille kolmelle perheelle ennestään tuiki tuntematon. Tunsin oikeasti kuuluvani joukkoon, vaikka italian taitoni on ihan alkutekijöissään. Kielitaitoinen tyttäreni auttoi sitten niin italiassa kuin englannissakin ongelmatilanteissa. Kaksi henkilöä osasi englantia sen verran, että pärjättiin kuulumisten suhteen ja pikkuisen muutenkin. Mies opiskeli sitä parhaillaan nettikurssilla, vaimo oli opiskellut yliopistoaikoinaan vuosia sitten. Oman kielitasoni kohentaminen sai taas uutta potkua tämän tapaamisen tiimoilta.
Vierustoverini aterialla oli hurmaavan huolehtivainen, lautasellani oli koko ajan jotain, samoin laseissa. Kiitos hänelle huolenpidosta, vaikka kommunikointimme muuten jäi minun muutamiin italialaisiin tokaisuihin ja hänen samantasoiseen englantiinsa. Hyvin tultiin juttuun kuitenkin.
Vähän hintatasoeroistakin. Viini ja muut juomiset kuuluivat aterian hintaan, joka ei päätä huimannut, kun ajattelee suomalaista hintatasoa. Paljonkohan olisimme joutuneet Suomessa tuollaisesta ruokailusta maksamaan? Nyt hinta oli 20 € per aikuinen, lapsilta ei peritty erikseen mitään. Kaikki olimme puhki kylläisiä kahden tunnin ateria-ahertamisen jälkeen, joten sitä energiaakin piti tietysti päästä purkamaan heti. Porukka innostui oikein hehkuttamaan ravintolan ulkopuolella olleen jalkapallopelin ääressä. Sitä riemua oli kyllä ilo katsella. Mukana isot ja pienet miehet, joku vaimoistakin otti ilolla osaa siihen riehakkuuteen.
Lounaan jälkeen nokka sitten kohti Dolomiitteja ja Bellunoa. Moottoritietä edettiin vikkelästi, vuoriston maisemat mykistävän upeita. Matkalle osui monen monta tunnelia, pisimmät kolmen kilometrin pituisia. Yhteensä tunnelimatkaa kertyi reilusti yli 6 km. Vaikuttavat näkymät kaikkiaan suomalaisen silmissä. Ja sitten olimmekin syvällä Dolomiittien sylissä. Ei kun kaikki fanirekvisiitta autoista lentopallohallin vierustalle, autot jouduttiin parkkeeraamaan jonnekin muualle. Siinä melkein helteisessä iltapäivässä kuskeja odotellessa Joonakselle oli kova sana hallin viereen parkattu vaaleansininen poliisiauto. Kunnioittava ihailu silmissä poika tapaili poliisi-sanan kirjaimia ja rekkaritunnusta. Yllättävän monta kirjainta osui ihan oikein, niin italiaksi kuin suomeksikin, numeroista tuttuja olivat nolla ja ykkönen, kakkonenkin taisi löytyä.

No, odotus päättyi ja faniporukka kokonaisuudessaan siirtyi varusteineen halliin – pääsymaksua faneilta ei peritty. Minäkin olin siis yksi faneista. Saimme kannustusvälineiksi jo ovella sellaiset muovimadot, joita voi sitten innosta hehkuen hakata yhteen pelin jännittävissä käänteissä. Samanlaisia näkyi myös kesäisten pyöräilytourien katsojilla ympäri Eurooppaa. Laittauduimme hallissa porukkana heti kentän ensimmäisille riveille peliverkon tuntumaan. Fanimiehet uurastivat hiki hatussa banderollien ja rumpujen kiinnittämiseksi, isommat lapset heiluttelivat pauhaavan musiikin tahdissa seuran tunnuslippuja, Vibon väreissä; rumpujen sointia kokeiltiin, megafonin samoin. Tunnelmaa oli vaikka muille jakaa. Meteliä riitti pelin alkamisen jälkeen niin paljon, että minäkin pistin kuulolaitteen koteloon ja hyvin selvisin. Tuollaista ilonpitoa toivoisi Jymynkin pesismatseihin…
Itse peli oli tosi jännittävä, Vibo voitti lopulta viidennessä erässä 15-13, huh huh. Minäkin läpytin kannustimia yhteen oikein mallikkaasti, lopulta innostuin jopa huutamaan ’hyvä Vibo’, kun tuli onnistumisia. Lieneekö sitä kukaan edes kuullut. No, osallistuinpa hehkutteluun minäkin. Isot miehet hakkasivat rumpuja oikein olan takaa ja eläytyivät eteläitalialaiseen tapaan tunteella ja äänekkäästi pelin kulkuun, eivät aina pysyneet aloillaankaan, vaan marssivat jakamaan oikeutta pelikentän reunoilta. Niin innokkaasti, että kahden erän jälkeen järjestysmiesten oli puututtava ja hillittävä menoa. Auttoihan se, miehet rupesivat kuuliaisesti pysymään aisoissa – ja mukana olleet pikkupojat saivat rummutuksenkin huolekseen. Joonaskin oikein innostui välillä. Ja hauskaa oli kaikilla.
Pelin loputtua vävyni kävi Joonaksen kanssa onnittelemassa Vibon pelaajia. Joonas oli kaikesta siitä hälinästä vähän ihmeissään ja hämillään, mutta virkeänä ja reippaana pysyi vauhdissa mukana. Ehkä välillä katsomossa nautittu äitinsä evääksi paistama munakas auttoi osaltaan jaksamista.
Yllätys oli sään kylmyys, kun pelin loputtua astuimme ulos hallista. Lähes täytenä möllöttävä kuu tarkasteli meitä vuoriston yllä sekin ihan ihmeissään, kun parkkipaikalla heittelimme vilusta tutisten porukalle lämpimät hyvästit kaikkine poskisuukkoineen. Kivaa oli saada niin uusia tuttavia kuin uusia kokemuksiakin.
Kotimatkalla ihailtiin melkein täyttä kuuta ja matkanvarren valojen ilotulistusta. Kotona oli sitten heti kertauksen paikka. Nauhoitus oli onnistunut, oltiin ryhmänä päästy varsin edustavasti oikein valtakunnan televisioon. Varsinkin tyttäreni ja Joonas sekä pikkuinen Lorenzo olivat näyttävästi esillä. Taisin minäkin vilahtaa siellä jossain.
Yksi pari bellunolaisia kannustusvälineitä mainosteksteineen matkaa mukanani kotoiseen sotkamolaiseen pesismatsiin sitten joskus…

Vakaasti valmistaudutaan fanittamaan

2011-10-05

2011, viikolta 39

Kukkaloistoa vielä viikolla 39

Jakson toinen viikko vierähti vikkelästi.  Hellettä ja puuhaa on riittänyt.  Joonaksen hoitoakin olen taas vähitellen harjoitellut. Poika on kuitenkin nukkua tuhnottanut melkein kaiket ajat, kun äitinsä on ollut asioilla, joten pehmeä lasku siis. Vapaa-ajan olen käyttänyt sähköpostien kirjoitteluun, Skype-yhteyksien hoitoon ja lehtien lukuun netissä. TV-kaistakin on ollut viihdykkeenä – ja Eurosportin molemmat kanavat antavat tukensa sisäliikunnalle; steppilauta on oikein hyvä väline ohjelmia katsoessa, kuminauha myös. Pysyy kuntokin Laghetin kävelylenkkien ohessa siedettävällä tasolla. Pysyisipä myös ruokahalu! Sitä kyllä riittää.

Omaan minikoneeseenkin sain vävyn taitojen avulla toimivan langattoman nettiyhteyden, joten illoillekin on tiedossa monipuolista viihdykettä. Suomenkielisiä kirjoja on toistaiseksi vielä muutama lukematta, ja italian opiskelu sujuu sekin vaihtelevalla teholla. Englantiakin olen yritellyt siinä sivussa, kun netti mahdollistaa BBC:n kieliohjelmien kuuntelun. Keväinen Skotlannin matka siintää ajatuksissa.

Viikon kohokohta osui lauantaille (1.10), jonka vietimme tyttären tuttavaperheen luona Latisanossa. ”Suomi-äitien kohtaamispäivä.” Jo ajomatka sinne aurinkoisessa keskipäivän helteessä oli mielenkiintoinen. Maisemat olivat minulle tuiki uusia. Ohittelimme piotkät taipaleet erikokoisia ja -näköisiä viinitarhoja ja maatiloja. Dolomiittien upeat lumihuiput siinsivät lähes koko matkan ajan näköpiirissä. Perillä Latisanossa meitä odotti viehättävän välitön raviperhe ja valtava maalaishenkinen omakotitalo saunoineen ja viisine vessoineen. Tilaa oli kolmihenkiselle lapsiperheelle ja kahdelle koiralle, pihapiiriä myöten. Vilkashenkisen lounaan ja yhdessäolon jälkeen saimme seuraa kolmannestakin perheestä, jonka nuorin oli vasta kotiutumasssa Kolumbiasta suomalais-italialaiseen kotikulttuuriin. Yhteistä iloa sumensi hiukan se, ettei aiemmin sovittu neljäs monikulttuuriperhe päässytkään sairastumisen takia mukaan.

Eri puolilla pohjoista Italiaa aamulla leivotut tuomiset, kakku ja kotoiset korvapuustipullat maistuivat kardemummakahvin kanssa kaikille. Isäntäperheen vanhin lapsikin, ylä-asteikäinen, liittyi koulun jälkeen seuraamme. Oli mielenkiintoista kuulla hänen kertovan koulukokemuksistaan italialaisessa koulujärjestelmässä. Täällä lauantai on edelleen koulupäivä.

Lapsilla oli riemullista isossa joukossa. Trampoliini oli kova sana, ’isoille’ pojillekin. Pallot ja akkuladattava peräkärryllinen lasten traktori oli sekin laajalla pihalla kovassa käytössä. Pikkuruinen Lilli-koira villiintyi välillä hyppimään ja telmimään lasten sekä aikuisten kimpussa, joten vilskettä riitti avaralla pihalla. Lilliä innosti reuhaamaan iso toukkakin; miten iso perhonen siitä olisikaan kuoriutunut!

Kotimatka sujui mainiosti. Dolomiitit olivat kääriytyneet helteen autereeseen, auringonlasku oli kuin punaiseen harsoon kietoutuneena. Illan kosteus alkoi vaikuttaa jo monella tavalla. Joonas nukkui koko matkan, ei herännyt edes, kun vanhemmat kävivät hakemassa matkanvarren kanaravintolasta iltaruoan mukaan. Kiva päivä päättyi yhteiseen ruokahetkeen, Joonas vain ei sitten ihan heti nukahtanutkaan. 

Vilkastakin vilkkaampi Lilli-koira

2011-09-27

2011, viikko 38


Neljäs Maerne-jaksoni alkoi maanantaina sateen ropistessa Marco Polon katoksiin. Toistaiseksi olen nauttinut lomailun merkeissä tästä pohjois-italialaisesta helteestä ja totutellut taas au-pair–mummouteen. Mustikat, juolukat ja herukat löysivät ennen matkustamista pakasteeseen, sieniäkin ehdin poimia ja syödä, puolukkametsään en ennättänyt tänä syksynä.

 Mummutettava on kiivennyt jo hyvän matkaa kolmannelle ikävuodelleen. Pulputtaa sekä suomeksi että italiaksi aivan ymmärrettäviä lauseita, pitkiäkin selityksiä asioille kuin asioille. Kohteliaisuudetkin ovat jo tarttuneet, sillä ruokaillessa poika jo ilmaisee asiansa ”ei kiitos” ja ”sì grazie” –tyyliin luontevasti. Kasvua ja kehitystä tapahtuu melkoisella vauhdilla. Sitä vain hämmästelee, millainen kehitysvauhti todella tuossa iässä on, harppauksin ihan mennään kehitysasteesta toiseen.

Jopa entiset lenkkipolutkin toivottivat viikonloppuna helteisesti tervetulleeksi takaisin patikoimaan. Reilu puolitoistatuntinen vierähtää poluilla vehreyttä ja kanssalenkkeilijöiden puurtamista ihastellen vallan rattoisasti. Yllättävän helposti lenkkeily tuntuu itsellàkin sujuvan, taitaa fyysinen kunto olla ihan kohdallaan. Säät ovat hemmotelleet, ja rusketus alkaa olla jo entisellä tasolla. Hellevaatteissa on pärjäillyt vielä vallan mainiosti. Toistaiseksi ikàvà kotomaahan ei ole yllàttànyt. Skypellà pidetààn yhteyttà làheisiin ja sàhkòposti kulkee sekin.


2011-09-01

2009. Tässä ja nyt

            Pisarat suurina ja painavina,
ropiseva musikki vetiseen kenttään.
Silmänräpäys, ja kokija aistii
menneisyyden valuvan ylleen yhtenä myrskynä.

Odotus yksin tuntemattomassa,
matkatavarat orpoina ympärillä.
Kova penkki, istumiseen tottunut.
Siitä voi vain nousta ja liittyä tuntemattomaan.

 Vihreän ja keltaisen lukemattomat vivahteet
läpi sateen luovat toivoa tulevaan.
Lämpö vastaanottajan kasvoilla lohduttaa,
tuulahdus itseensä luottavasta kansasta ja kulttuurista.

Magnoliat täydessä loistossaan.
Niiden värihehku mykistää
metristen hankien ja tykkylumisten
kuusien pysähtyneestä tunnelmasta taivaltaneen.
Luovat perustaa tuoreille kokemuksille tulla ja vallata.

 Jokainen muuri, katukivi ja kapeat kujat
tuovat ihmisten elämät kaukaa lähelle.
Mennyt loisto, taiteiden aarteet,
uljaat, rapautuvat rakennukset, muistojen puistot.
Kätköissä miljoonien kumarat, unohtuneet hartiat.

Jälleen samalla penkillä,
humun keskellä sisäinen hiljaisuus.
Tieto siitä, että on kulkenut menneisyyden sylissä.
Ymmärrys, ettei muuta ole.
On vain oma totuus. Tässä ja nyt.
(6.3.2009)

2011-06-26

2011. Juhannus, meni jo

Eletään jo kesää, juhannuksenjälkeistä. Lumipalloheisi pihassa lopettelee kukintaansa, tiikerinliljat aloittelevat. Vihreää on ja vehmasta. Ystävän lahjoittama petunia uusii kukintaansa voimalla. Männyn siitepölyrunsauskin on saatu siivottua pihan oleskelutiloista.

Aattona perinteisesti satoi, juhannuspäivänä paistoi. Eikä tuullutkaan. Pyöräilyretki paltaniemelle (n. 30 km) onnistui mainiosti. Uimarannalla vain yksi nuori perhe laitteli lounastaan retkigrillissä. Pikkutyttö istui isot mustat aurinkolasit silmillään grillin vieressä ja naposteli rauhallisesti tarjottavaa. Pikkuveli äidin sylissä hymyilli meille ihan vieraille kuin aurinko Naantalissa, vaikka isosisko olikin hujauttanut vettä niskaan. Vesseli ei vierastanutkaan yhtään. Hetken istahdimme rannan penkillä, hörpimme vettä ja juttelimme lounastajien kanssa. Uimaan ei vielä tehnyt mieli.

Uusi kokemus oli nähdä lasten kuljetusvaunu pyörään kytkettynä. Molemmat lapset sopivat siinä istumaan. Kuomukin siinä oli. Kulkee kuulema hienosti perässä, heillä vielä vaunun perässä retkigrillikin. Kätevää. Iloinen perhe, kiva oli jutella.

Rauhallista oli ajella, vähän liikennettä. Pyörätiellä etupäässä pyöräileviä lapsiperheitä. Juhannuspyöräilijöitä elementissään. Iltapäivästä olikin sitten mukava seurata livenä otteluita Wimbledonista. Letkeän levollinen juhannus 2011.