Hanna

Elettiin 1940-luvun loppuvuosien yhtä kevättä. Hannalle ajankohta oli merkittävä, muutos peruuttamaton. Kuluva talvi alkoi menettää otettaan maassa, jossa sotien jälkeinen niukkuus yhä vain jatkui. Siitä Hannalla ei ollut käsitystä. Aihepiiri ei koskettanut kohta kuusi vuotta täyttävää tyttöstä, joka tiiviisti tätiinsä nojaten odotteli tulevaa pohjoiskarjalaisen pikkukaupungin rautatieasemalla, pakkasen vielä pistellessä sormenpäissä. Villainen myssy oli sidottu tiukkaan, kiristi vähän leuan alta, karhea villa kutitti ja sitä piti lapaskädellä kihnata pois. Kokonaan kutinaa ei saanut hätistettyä. Koskaan.

Katse maahan luotuna seisoi tuo hiljainen tyttö, ujo muutenkin. Hän tuijotti huopikkaitaan, harmaita, äidiltä joululahjaksi saamiaan. Jos uskalsi vähän katsettaan kohottaa, näkyi muitakin huopatöppösiä, yhdet ihan uusiltakin näyttävät. Suurin osa käytössä kuluneita, likaisiakin, ja tuossa ihan vieressä vähän Hannaa isommalla, pojalla, oli huovassa isonvarpaan kohdalla iso reikä, josta näkyi suttuisen värisen villasukan verhoama isovarvas. Aikuinen olisi nimennyt varpaan vasempaan jalkaan kuuluvaksi, mutta sillä ei ollut Hannalle juuri nyt merkitystä, sillä huopikkaat toivat mieleen äidin, kyyneleet ja pakahduttavan surun.

Hannan oli ihan pakko nostaa katseensa pois jalkineistaan. Nieleskeltyään pahimman möykyn, ja sumennuksen hälvettyä hän uskalsi katsahtaa tätiin. Täti ei huomannut Hannan poissaolevaa ilmettä, näytti tuijottavan vain jonnekin. Hanna totesi murheissaan, ettei tädinkään silmissä ilo läikkynyt. Jotain kummallista ikävää oli tapahtunut heille molemmille. Hannalla ei ollut enää äitiä eikä tädillä sisarta. Isä oli joutunut jo eilen lähtemään kauas, kaivamaan savista maata, johon Suomea rakennettiin uudelleen. Isä tuntui ihan yhtä vieraalta kuin tätikin ja hänen ruskeankirjava lapaskätensä, jota Hanna puristi yhä lujempaa.

*kuva: www2.edu.fi

Tänään - pompöösiä pulinaa

Sinivuokkojen kukkiessa

Illan navakka sadekuuro pompotti pihaa,
nurmikko hotki vedet ahnaisiin suihinsa.
Keltainen esikkokatras ei ollut moksiskaan
mutta krookukset näyttävät kärsineiltä.
Yön valjettua aamuksi vielä muutama sinnittelee,
haroo viimeisilä voimillaan kohti nousevaa päivää.

Autopihan asvaltilla talitintin poikanen hyppyharjoittelee.
Pyöreänä ja pörheänä viipottelee ihmeissään,
tirskuttaa tarmokkaasti hätäänsä.
Sinitiainen ahertaa hiki päässä ruokaa katraalleen,
piipahtaa vain pöntössä ja taas menoksi.

Kirjosieppopariskunta vasta rakentaa,
vimmainen viserrys ja sirkutus siivittävät työn rytmiä.
Lehteväksi pukeutuva pönttökoivu vihertää tahdissa,
urvut aukeilevat, saavat silmät itkemään.

Pullea siili kipittää aidan taa, tuhisee touhuissaan.
Tutun oravan kevätasu huvittaa.
Kuin olisi T-paita ja harmaat villahousut.
Villisti kieppuen se yrittää nyppiä kesäpukua ylleen.

Tuijan suojissa sinivuokot oikovat
sateen lamaannuttamia varsiaan,
tervehtivät kainosti nousevaa päivää.

Lasken kiharaisen pääni lempeästi kiiltävälle lehdelle,
ajattelen omiani, sinivuokot omiaan.
yhdessä hyrisemme elämisen ihmettä.

Mullan tuoksussa uusi sadekuuro yllättää jälleen.
 @ailamarita

Toukokuun aamuhetki

Eletään vuodenaikaa, jolloin aurinko ehtii nousta joka päivä ennen minua. Tänä aamuna se oli ihastuttanut hereillä olijoita jo klo 3.53. Siihen aikaan keräsin kaikessa rauhassa voimia tätä päivää varten villavällyissäni. Ihan voimissani tunnuin olevankin heräämisen venyttelevillä hetkillä.

Aamukahvi. Puulautasella jälkiuuniviipale, kolesterolia alentava rasvatilkka päällä köllöttäen, proteiinipitoisella katettu. Ylimpänä kotimainen kurkku paksuina siivuina, kyynelehtien, yrttisuolaa silmissään. Vieressä häpeili pieni viipale markkinarinkeliä. Syyllinen olo, mutta onhan se nyt sentään kesä lähestymässä. Markkinatkin jo takanapäin. Päivä voi siis alkaa vallan mainioissa merkeissä. Sitä paitsi, kahvi maistui oikein hyvältä.

Ulkona siintää kirkkaus. Talven roippeet on kerätty pois, kesä voi tulla pihapiiriin. Eilinen taloyhtiön talkooporukka sai aikaan puhdasta jälkeä. Makkara ja olut maistuivat pressulla suojatun grillikatoksen uumenissa. Keskustelut kumpuilivat, aiheet vaihtuivat tiheään. Yhdessäolo näytti osalla venähtäneen pikkutunneille asti. Kaikenlaisia kuulumisia vaihdettiin. Ihasteltiin jopa Jukka-lelun tuottamaa punaista puuhevosta, jonka mieheni löysi autotallista - kolmenkymmenen vuoden takaisia muistoja. Pienellä entisöinnillä siitä saadaan viiden viikon päästä Italiassa syntyvälle ensimmäiselle lapsenlapsellemme oiva päivittelyn ja ilon kohde.

Esikot kukkivat yläpihalla, samoin tuijan suojissa hyvin levinneet sinivukot. Alapihan krookukset loistavat kirkkaina auringonpaisteessa. Tulppaanitkin kohottelevat jo vahvoja alkujaan, menee vielä aikaa, ennen kuin kukista päästään nauttimaan.

Tinttien pesintä jatkuu. Talitiaisella oli poikaset jo viikko sitten, ainakin yksi, joka sinnistteli autopihan asvaltille asti, josta mieheni sitten pelasti. Ja asetteli sopivan pajututkielman esteeksi uudelle asvalttiyritykselle. Kuvia pörröisestä tinttipienokaisesta on ihailtavaksi asti. Sinitiaisen pöntössä näytti olevan vielä kuhinaa. Arvelen, että poikasia siellä ruokittiin, kun lentoja pesään oli useita.Aamukahvin lomassa oli mukava seurata lintujen touhuilua. Yksinäinen varpunenkin ehti istahtaa piha-aidalle kiireittensä lomassa. Varpusia on näkynytkin tosi harvassa, minne lienevät hävinneet.

Kesä ei ole enää kaukana.

Tänään - pompöösiä pulinaa

Ei savua ilman tulta
 
Aurinko tähtää hätäisesti säteitään,
päivällä pituutta kuusi tuntia.
Kirpakka viima siivittelee askelia,
saa posket hehkumaan.
Sauvojen tossut töpsähtelevät routaiseen raittiin.

Tienvarren pajukko pukeutunut kuuraiseen harsohameeseen.
Koivut katselevat taivaanrantaan kauhusta jäykkinä.
Asennossa kuin sotilaat, latvat kumartavat etelään.

Naakka kaartaa välinpitämättömin siivin länteen,
kirskuu poistuessaan omilleen.
Ilma tiheänä kuminaa ja pauketta,
äänimassat vyöryvät tärykalvoille.
Ahkeruus kuuluu kauas,
kemikaalien sumeat katkut takertuvat kitalakeen.

Tulevaisuus hiljentää tienoon,
eikä savua ilman tulta.
@ailamarita


 

Aamuhetki toivoa täynnä

Aamu kuin eläkkeellä olijan oppikirjasta. Aurinko hehkuttaa huhtikuun riemua. Viikonlopun tuulisesta säästä muistuttavat tällä hetkellä vain puista riivityt kuorenpätkät, kuihtuneet oksanrippeet ja muu roska yläpihan hangella. Valo sattuu silmiin, siristellä ihan täytyy ulos katsellessa. Kiitollisena kirjoittelen näitä rivejä, lohduksi itselleni. Lohduksi toivottavasti myös sinulle, tuntematon. Olen etuoikeutettu, kun voin herätä tällaisiin aamuihin, suhteellisen terveenä, kivuttomana.

Tulipa mieleeni, tänään näyttäisi olevan sellainen päivä, jolloin voisi hakea sen kuntosalin avaimen. Tiedä, vaikka sieltä heltiäisi, siis kuntosalilta, lisää pirteyttä tulevaisuuden aamuhetkiin.

Aamukahvista nautiskellessani selailin eilen tupsahtanutta lahjalehteä. Matka. Montalbanon maisemissa olisi innostavaa pistäytyä, kokeilla mafiansietokykyäänkin. Tuskinpa sentään mafioosot olisivat minusta ja läheisistäni mitenkään kiinnostuneita. No, maisemat siellä olisivat ainakin erilaisia kuin täällä Suomen keskipisteen korvilla. Ja lämmintä varmasti.

Avaimen lisäksi tämän päivän hyvä työ on etsiä kirjoittavalle tuttavalleni netistä oikeinkirjoitusohjeita. Ja lähettää löytämäni hänelle sähköpostin kautta. On tämä netti vaan niin mukava eläkkeellä olijankin apuväline kaikenlaiseen kommunikaatioon, mitä ei osannut edes kuvitella silloin opiskelijaikäisenä vuonna 1963. Sitä kun Lahden Aleksanterinkadun radioliikkeen ikkunan ulkopuolella yritettiin kurkkia kaula pitkällä kymmenien ihmettelijöiden takaa mustavalkoista televisiolähetystä. Muistaakseni ne kurkotukset koelähetysten aikaan olivat ensimmäinen kosketukseni TV-maailmaan.

Juuri nyt kuuntelen läppäriltäni kuulokkeilla (etten vielä herättäisi miestäni) Spotify'n kautta Rajattomien Lady Madonnaa. Pienet englanninkieliset mainokset eivät harvakseltaan esitettyinä haittaa, eivät ala kuitenkaan kesken soivan kappaleen. Spotify toi siis taas uuden ulottuvuuden eläkepäivien ratoksi. Ilmaistakin vielä kaiken lisäksi. Pojalleni kiitos ohjelmiston käyttöönotosta.

Nostalgiset tunnelmat ovat siis pääsiäisestä lähtien seuranneet toisiaan voidessani mielinmäärin soittaa sitä 50- ja 60-lukujen musiikkia, jota aikanaan nuoruuden intoa hehkuttaen kuunneltiin. Kuljettiin kumisaappaisin jaloin sateessa vappuaamun tunteina tanssipaikalta kotiin ja hoilattiin Matti Heinivahon Suudelmin suljettuja kirjeitä. Hihityttää nyt, muisto tuo hyvää tuulta, vaikka silloin pettymys kaiversi jossain sisikunnassa, kun silloinen ihastuksen kohde ei tanssittanutkaan juuri sitä kappaletta. Hmm... naisten haut tulivat muotiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Tänään - pompöösiä pulinaa

 Kevään enteitä

Mäntyinen, huolella viimeistelty pöytälevy
kyynärpäitteni alla
tuijotan säleiden raosta tiedostamatta tekemisiäni.


Liike havahduttaa, palauttaa hetkeen.
Mies pihalla, kädet lanteilla, rukkaset roikkuen
arvioimassa lumista lapion jälkeä.
Yöllisen lumimyräkän taistelutanner nyt siloisena,
talkoilla penkoille kolattuna, kevättä odottamaan.


Suojasää ilveilee yksin jääneen tojotan kimpussa
valuttelee vauhdikkaasti lumisen vaipan pala palalta
renkaiden viereen keoiksi
lähtijän tarttua uudelleen toimeen.
Aurinko päättää sekin puuttua peliin.
Vieno hymy naamallaan se tarttuu pitsisiin pihakoivuihin
ja aloittaa, antaa huurteelle kyytiä.


Havahdun ääneen selkäni takaa
"Mites se tämän päivän ruokahomma...?"

@ailamarita

Keväistä

Häikäisee. Mutta ei kauaa, kun aurinko pääsee todella töihin. Nyt on vielä aikaista. Urpiaiset - joukossa jokunen tundraurpiainenkin -, vihervarpuset ja muut pikkulennokkaat linnuttavat vilkkaasti liikkuen pihan laudan. Joku pulmunenkin näyttää piipahtavan väliin. Viimeiset talven jyvät tarjoillaan virkuille matkaajille. On lintulaudan poiston aika. Viimevuotinen lintusalmonella voi uusia - ehkä. Ehkä ei.

On tämän aamun päätösten aika. Pitäisi päättää, mitä tällä päivällä olisi esitettävänä. Ja pitäisi päättää siitäkin, mitä tältä päivältä toivoisi - ja haluaisi. Pitäisi... tehdä sitä ja tuota. No, eläke juoksee, vaikka päättäisin olla tekemättä mitään. Pitäisi... joskus kokeilla, olla yksi päivä tekemättä yhtään mitään. Luulen kuitenkin, ettei se mitään maailmassa muuttaisi. Muuta kuin sen, että jälkeen päin syyllistäisi itsensä päättämättömyydestä ja tekemättömyydestä. Siinä tämä kotoinen ortodoksisuus ja mummon syvälle jääneet ahkeruuden opetukset. -Mummolle sinne pilvien päälle rakkaat terveiset!

Läheskään aina hyvät 1940- ja 1950 -lukujen kasvatusopit eivät ole omalla kohdalla toteutuneet. Olen ollut itsepäinen. Oman tien kulkija siinä, kuin se on ollut mahdollista. Oletkohan sinä, satunnainen tarkkaaja, kokennut samoin, joskus?

Niinpä. Tämän aamun ensimmäinen päätös: juuri nyt soitan liikunta-alan yritykseen ja perun vuosisopimukseen tähtäävän palaveriajan, illaksi sovitun. Miksi? Siksi, että entinen työnantajani ilmoitti mahdollistavansa eläkeläisenkin liikuntaharrastukset omissa tiloissaan ja laitteillaan. Kiitos siitä käden ojennuksesta - ja entisten työntekijöidensä huomioimisesta.

Mielekkäitä päätöksiä päivään!