Elettiin 1940-luvun loppuvuosien yhtä kevättä. Hannalle ajankohta oli merkittävä, muutos peruuttamaton. Kuluva talvi alkoi menettää otettaan maassa, jossa sotien jälkeinen niukkuus yhä vain jatkui. Siitä Hannalla ei ollut käsitystä. Aihepiiri ei koskettanut kohta kuusi vuotta täyttävää tyttöstä, joka tiiviisti tätiinsä nojaten odotteli tulevaa pohjoiskarjalaisen pikkukaupungin rautatieasemalla, pakkasen vielä pistellessä sormenpäissä. Villainen myssy oli sidottu tiukkaan, kiristi vähän leuan alta, karhea villa kutitti ja sitä piti lapaskädellä kihnata pois. Kokonaan kutinaa ei saanut hätistettyä. Koskaan.
Katse maahan luotuna seisoi tuo hiljainen tyttö, ujo muutenkin. Hän tuijotti huopikkaitaan, harmaita, äidiltä joululahjaksi saamiaan. Jos uskalsi vähän katsettaan kohottaa, näkyi muitakin huopatöppösiä, yhdet ihan uusiltakin näyttävät. Suurin osa käytössä kuluneita, likaisiakin, ja tuossa ihan vieressä vähän Hannaa isommalla, pojalla, oli huovassa isonvarpaan kohdalla iso reikä, josta näkyi suttuisen värisen villasukan verhoama isovarvas. Aikuinen olisi nimennyt varpaan vasempaan jalkaan kuuluvaksi, mutta sillä ei ollut Hannalle juuri nyt merkitystä, sillä huopikkaat toivat mieleen äidin, kyyneleet ja pakahduttavan surun.
Hannan oli ihan pakko nostaa katseensa pois jalkineistaan. Nieleskeltyään pahimman möykyn, ja sumennuksen hälvettyä hän uskalsi katsahtaa tätiin. Täti ei huomannut Hannan poissaolevaa ilmettä, näytti tuijottavan vain jonnekin. Hanna totesi murheissaan, ettei tädinkään silmissä ilo läikkynyt. Jotain kummallista ikävää oli tapahtunut heille molemmille. Hannalla ei ollut enää äitiä eikä tädillä sisarta. Isä oli joutunut jo eilen lähtemään kauas, kaivamaan savista maata, johon Suomea rakennettiin uudelleen. Isä tuntui ihan yhtä vieraalta kuin tätikin ja hänen ruskeankirjava lapaskätensä, jota Hanna puristi yhä lujempaa.
*kuva: www2.edu.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mielipiteesi on arvokasta kuultavaa!