2011-10-13

2011, viikolta 40

Dolomiitteja kuvattuna auton ikkunasta
Syksy tekee tuloaan jo tänne Venetsian seudullekin.  Koivuissa, joita täälläkin siellà täällä pihoissa näkee, on kuitenkin vielä osin ihan vihreät lehdet.  Pari sadepäivääkin sopii tälle jaksolle, ukkosti ja salamoikin tovin yhtenä päivänä. Kuurot viilensivät ilmaa, koleuttivat yöt. Päivisin tosin aurinko lämmitti edelleen mukavasti, joskus jopa kotoisiin hellelukemiin asti.
Alkuviikosta päästiin Laghetti-lenkille yhdessä. Tyttäreni tapasi siellä ’uudet’ italiansuomalaiset, viulisti Pian ja Gaian. Pia on muuttanut kuusi vuotta sitten Venetsiaan; asuu nyt Mogliano Venetossa  italialaisen muusikkomiehensä ja Gaia-tyttösen kanssa. Gaia on muutamaa kuukautta vanhempi Joonasta. Yhteisleikki ei vielä näin ensimmäisellä kerralla oikein sujunut. Yritystä oli kyllä molemmilla. Minullekin oli mukavaa kuulla Italia-kokemuksia muiltakin kuin tyttäreltä. Tyttären puolesta olen iloinen, sillä kotoisen kielen käyttäminen on tärkeää aina silloin tällöin kaikille ulkomailla asuville. Nyt Italiassa asuvat suomalaiset ovat puuhaamassa yhteistapaamisia, mikä sekin kuulostaa oikein mukavalta.
Laghetti-lenkkejä olen tehnyt Joonaksenkin kanssa kahden. Mukava puuhakaveri reissuilla, eläväinen, liikkuvainen, jaksavainen. Kärsivällisesti suostuu istumaan rattaisiinkin taas, kun pienet jalat uupuvat vilkkaaseen menoon. Nyt on tullut uutena liikuntamuotona omien rattaittensa työntely. Auttaa ei saa, meni syteen tai saveen. No, joskus on pakko, salaa pitää ohjata, että päästään jatkamaan matkaa.
Tämäkin viikko päättyi jälleen monikulttuuristen perheiden yhteistapaamiseen. Nyt Bellunossa Italian lentopallon A-sarjan ottelun ViboValentan faniporukassa (Sisely Belluno vastaan Tonno Callipo Vibo Valenta). Kirjava seurue meitä oli: kaikki neljä aviomiestä olivat calabrialaisia, vaimoista kaksi heistäkin, vain tyttäreni ja sardiniasta kotoisin oleva Caterina olivat ’ulkopuolisia’ – ja minä siinä lisänä. Olipa mieleen jäävä matkakokemus.
Menomatka osui keskipäivän helteeseen, mutta ilmastoidussa autossa oli miellyttävää istua ja ihastella ohitettavia maisemia. Edellisestä perhetapaamisesta (Latisanaan) poiketen matkasimme nyt Trevison kautta suoraan kohti upeaa Dolomiittien vuorijonoa.
Matkalla lounastimme Trevison lähellä Casale sul Sile’ssä, mielenkiintoisessa pikku ravintolassa.  Pitkä pöytä, yhdeksän aikuista ja neljä lasta. Alkuruokia oli jos jonkinlaisia, kaikki suussa sulavan maukkaita, pääruoaksi otin riistapastaa, mainio maku siinäkin. Koko italialaisen ruokailun repertuaaria ei millään jaksanut ajatellakaan popsivansa. Jälkiruoaksi kahvia tai mitä nyt kukin halusi. Otin seudun perinteisen ’jälkkärin’, Sgroppinon, ruoansulatusta edistämään… näin uskotaan.
Iloinen pöytäseurue imi sisäänsä hyväksyen vaivattomasti minutkin, joka olin muille kolmelle perheelle ennestään tuiki tuntematon. Tunsin oikeasti kuuluvani joukkoon, vaikka italian taitoni on ihan alkutekijöissään. Kielitaitoinen tyttäreni auttoi sitten niin italiassa kuin englannissakin ongelmatilanteissa. Kaksi henkilöä osasi englantia sen verran, että pärjättiin kuulumisten suhteen ja pikkuisen muutenkin. Mies opiskeli sitä parhaillaan nettikurssilla, vaimo oli opiskellut yliopistoaikoinaan vuosia sitten. Oman kielitasoni kohentaminen sai taas uutta potkua tämän tapaamisen tiimoilta.
Vierustoverini aterialla oli hurmaavan huolehtivainen, lautasellani oli koko ajan jotain, samoin laseissa. Kiitos hänelle huolenpidosta, vaikka kommunikointimme muuten jäi minun muutamiin italialaisiin tokaisuihin ja hänen samantasoiseen englantiinsa. Hyvin tultiin juttuun kuitenkin.
Vähän hintatasoeroistakin. Viini ja muut juomiset kuuluivat aterian hintaan, joka ei päätä huimannut, kun ajattelee suomalaista hintatasoa. Paljonkohan olisimme joutuneet Suomessa tuollaisesta ruokailusta maksamaan? Nyt hinta oli 20 € per aikuinen, lapsilta ei peritty erikseen mitään. Kaikki olimme puhki kylläisiä kahden tunnin ateria-ahertamisen jälkeen, joten sitä energiaakin piti tietysti päästä purkamaan heti. Porukka innostui oikein hehkuttamaan ravintolan ulkopuolella olleen jalkapallopelin ääressä. Sitä riemua oli kyllä ilo katsella. Mukana isot ja pienet miehet, joku vaimoistakin otti ilolla osaa siihen riehakkuuteen.
Lounaan jälkeen nokka sitten kohti Dolomiitteja ja Bellunoa. Moottoritietä edettiin vikkelästi, vuoriston maisemat mykistävän upeita. Matkalle osui monen monta tunnelia, pisimmät kolmen kilometrin pituisia. Yhteensä tunnelimatkaa kertyi reilusti yli 6 km. Vaikuttavat näkymät kaikkiaan suomalaisen silmissä. Ja sitten olimmekin syvällä Dolomiittien sylissä. Ei kun kaikki fanirekvisiitta autoista lentopallohallin vierustalle, autot jouduttiin parkkeeraamaan jonnekin muualle. Siinä melkein helteisessä iltapäivässä kuskeja odotellessa Joonakselle oli kova sana hallin viereen parkattu vaaleansininen poliisiauto. Kunnioittava ihailu silmissä poika tapaili poliisi-sanan kirjaimia ja rekkaritunnusta. Yllättävän monta kirjainta osui ihan oikein, niin italiaksi kuin suomeksikin, numeroista tuttuja olivat nolla ja ykkönen, kakkonenkin taisi löytyä.

No, odotus päättyi ja faniporukka kokonaisuudessaan siirtyi varusteineen halliin – pääsymaksua faneilta ei peritty. Minäkin olin siis yksi faneista. Saimme kannustusvälineiksi jo ovella sellaiset muovimadot, joita voi sitten innosta hehkuen hakata yhteen pelin jännittävissä käänteissä. Samanlaisia näkyi myös kesäisten pyöräilytourien katsojilla ympäri Eurooppaa. Laittauduimme hallissa porukkana heti kentän ensimmäisille riveille peliverkon tuntumaan. Fanimiehet uurastivat hiki hatussa banderollien ja rumpujen kiinnittämiseksi, isommat lapset heiluttelivat pauhaavan musiikin tahdissa seuran tunnuslippuja, Vibon väreissä; rumpujen sointia kokeiltiin, megafonin samoin. Tunnelmaa oli vaikka muille jakaa. Meteliä riitti pelin alkamisen jälkeen niin paljon, että minäkin pistin kuulolaitteen koteloon ja hyvin selvisin. Tuollaista ilonpitoa toivoisi Jymynkin pesismatseihin…
Itse peli oli tosi jännittävä, Vibo voitti lopulta viidennessä erässä 15-13, huh huh. Minäkin läpytin kannustimia yhteen oikein mallikkaasti, lopulta innostuin jopa huutamaan ’hyvä Vibo’, kun tuli onnistumisia. Lieneekö sitä kukaan edes kuullut. No, osallistuinpa hehkutteluun minäkin. Isot miehet hakkasivat rumpuja oikein olan takaa ja eläytyivät eteläitalialaiseen tapaan tunteella ja äänekkäästi pelin kulkuun, eivät aina pysyneet aloillaankaan, vaan marssivat jakamaan oikeutta pelikentän reunoilta. Niin innokkaasti, että kahden erän jälkeen järjestysmiesten oli puututtava ja hillittävä menoa. Auttoihan se, miehet rupesivat kuuliaisesti pysymään aisoissa – ja mukana olleet pikkupojat saivat rummutuksenkin huolekseen. Joonaskin oikein innostui välillä. Ja hauskaa oli kaikilla.
Pelin loputtua vävyni kävi Joonaksen kanssa onnittelemassa Vibon pelaajia. Joonas oli kaikesta siitä hälinästä vähän ihmeissään ja hämillään, mutta virkeänä ja reippaana pysyi vauhdissa mukana. Ehkä välillä katsomossa nautittu äitinsä evääksi paistama munakas auttoi osaltaan jaksamista.
Yllätys oli sään kylmyys, kun pelin loputtua astuimme ulos hallista. Lähes täytenä möllöttävä kuu tarkasteli meitä vuoriston yllä sekin ihan ihmeissään, kun parkkipaikalla heittelimme vilusta tutisten porukalle lämpimät hyvästit kaikkine poskisuukkoineen. Kivaa oli saada niin uusia tuttavia kuin uusia kokemuksiakin.
Kotimatkalla ihailtiin melkein täyttä kuuta ja matkanvarren valojen ilotulistusta. Kotona oli sitten heti kertauksen paikka. Nauhoitus oli onnistunut, oltiin ryhmänä päästy varsin edustavasti oikein valtakunnan televisioon. Varsinkin tyttäreni ja Joonas sekä pikkuinen Lorenzo olivat näyttävästi esillä. Taisin minäkin vilahtaa siellä jossain.
Yksi pari bellunolaisia kannustusvälineitä mainosteksteineen matkaa mukanani kotoiseen sotkamolaiseen pesismatsiin sitten joskus…

Vakaasti valmistaudutaan fanittamaan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielipiteesi on arvokasta kuultavaa!