Polviterapiaa

Ylös, ulos ja...! (2)

Sää hurmasi harmaudellaan, tilaisuus teki varkaan. Auringosta ei häivääkään.Kun sain kyydin jäälle, ei sitä voinut vastustaa. Hiihtovaatteet ylle ja menoksi. Vajaan viiden asteen pakkanen ei ole pakkanen eikä mikään.Jäälle päästyä huomasin, että viima olikin aika navakka. Irlannista kulkeutunut villapipo peitti hyvin korvat, joten tuiverruksen hyvin sieti.

Talven ensimmäiselle jäähiihtolenkille lähtiessäni tulvahtivat paikan herättämät menneet tunnelmat väkisin mieleen. Jo suksia lumeen asetellessa katse osui penkkaan, jossa vuosia sitten kuvattiin iltahämärissä ilvestä jäätyneiden haukiperkeiden kimpussa. Nyt ei ilveksestä ollut tietoakaan, ei edes jälkiä. Kuvia on mistä muistella. Alkuun piti sauvoitella oikeinkin varovasti, totutella polvet tavoille. Ensin satamasta jäälle, sitten moottorikelkan reitittämää ’polkua’ eteenpäin, kohti kaukana siintävää ison saaren siluettia.

Katse seurasi uteliaana oikeaa, lähintä rantaviivaa. Menneen rajuilman ruhjoma, pahiten kesäisessä myrskyssä kärsinyt ranta näytti harvahampaiselta iltapäivän valjussa valossa. Rujot ylväät rungot oli raivattu. Tuuli tuiversi verkkaisesti, levitteli mukanaan tuomaa hiutalesumaa keoiksi latu-uralle, jota ei tosin oikeasti edes ollut. 

Seurailin moottorikelkan ajojälkeä. Vähän arvelutti, ensimmäinen jäänpäällinen laturetki. Kalastajat kertoivat jään paksuuden olevan vain kymmenkunta senttiä. Ajattelin, että jos se painavan kelkan kestää, kestää se minutkin. Kunnioitin jo jäälle auenneita railoja, lämpötilojen vuorokausivaihtelu on jo saanut jään elämään. Kuulostelin samalla polvien mietteitä, sillä väkisin välillä tuli sivuliukuakin potkaistua. Hyvin tuntui menevän.

Vastapäiset rannat hukkuivat hämärään. Varis vahti oranssin reimarin nokassa avaraa reviiriään. Avannon reunalle kalastajat olivat jättäneet evästä linnuille, hyvin olikin kelvannut, vain ruotoja jäljellä, hauskasti lumen kuorruttamina. Verkkomerkit avantojen edustalla tököttivät jäykkinä, ympärillään jäätynyttä sohjoa.

Ilmeisesti kettukin oli ollut asioillaan, jäljet ’ladun’ poikki jatkuivat kohti vastakkaista rantaa. Ajattelin, että kuvaanpa palatessa jäljet talteen, mutta kuinka ollakaan. Tuuli oli jo siihen puolen tunnin päästä paikalle uudelleen ehtineenä lakaissut ne jonnekin lumen uumeniin.

(Kuvassa ylimmäisen kuvan ilveksen jälki menneitä lumilta)

Mietin suksien alla hiljaa kesän vellontaa odottavaa vesimassaa, syvyyttä kohdalla oli jo pitkälti toista kymmentä metriä. Muistui mieleen tuttavan lapsen ensimmäinen jääretki, ääneen hämmästely, miten ihmeessä oikein veden päällä voi kävellä. Ihme se on ollut Sanankin mukaan, aikanaan. Oloni tuntui kuitenkin levolliselta – ja vapauttavalta. Siinä hämärää lakeutta tutkaillessa, hiljakseen kelkkauraa seuraillessa mieli kummasti rauhoittui.

Ikääntyvä pariskunta hiihteli sekin verkkaan, jo paluulenkillä. Reput selässä, ilmeisesti päiväretkellä ihan. Ohittivat sen verran kauempaa, ettei oikein puheväleihin voinut ruveta. Muita ulkoilijoita ei sitten näkynytkään, yksi ison saaren edustalla häämöttävä kalastaja koki pyydyksiään.

Takaisin rantaan hiihdellessä aurinko yritti tosissaan puhkaista pilvimassaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lämminkin oli tullut, tuuli henkäili takaviistosta, joten kiva oli palailla. Tuoretta kalaa teki mieli, mutta emme jääneet odottelemaan yksinäisen kalastajan paluuta. Aamupäivällä verkkonsa kokeneet olivat jo ehtineet lähteä satamasta. Autoon istahtaessani kroppa tuntui kehuskelevan oloaan, polvet hymähtelivät.

@ailamarita